Kenraali Jaakko Valtasen puhe 29.10.2013

Tapahtumat

Talvisotayhdistys toimii ja vaikuttaa

Kenraali Jaakko Valtasen puhe 29.10.2013

Puhe Talvisotayhdistys ry:n hallituksen kokouksessa 29.10.2013.

1.Kokemuksista oppineina me suomalaiset tiedämme, että vähäväkiselle kansallemme sotaan joutuminen on pahin mahdollinen onnettomuus, koska se merkitsee kaikille ihmisille ja koko yhteiskunnalle vain korvaamattomia menetyksiä ja suuria kärsimyksiä. Talvisota oli kuitenkin niin voimakkaasti elämäämme ja niin syvästi jopa kansalliseen identiteettiimme vaikuttanut tapahtuma, että on perusteltua pysyttää se vahvana muistoissamme ja historiamme kertomuksissa. Talvisodan sanoma on meitä jatkuvasti puhutteleva isänmaamme pelastumisen suuri kansallinen kertomus. Talvisodasta on muodostunut meille lähes kansalliseepokseen rinnastuva myytinomainen taru.

2. Se että selviydyimme itsenäisyytemme ja vapautemme säilyttäen Neuvostoliiton pitkään suunnittelemasta ja provokaatiolla aloittamasta sodasta, selitetään usein johtuneen Talvisodan synnyttämästä ainutlaatuisesta yhteishengestä. Totta onkin, että kansamme yhdistyminen yksimieliseen taisteluun olemassaolonsa puolesta suurvaltaa vastaan, oli maanosamme historiassa vertaansa etsivä tapahtuma. Talvisodan yksimielisyyttä on selitetty myös merkitsemään eräänlaista ihanteellista ja kaiken kattavaa sekä tavoiteltavaa yhteiskunnallisen kansalaismielipiteen tilaa. Siihen on monesti esimerkkinä vedottu ja sitä on ongelmatilanteissa kaivattu. Sellaisista ei Talvisodan hengessä kuitenkaan ollut kyse, sillä heti rauhanteon jälkeen nousivat jälleen esiin erilaiset poliittiset näkemykset ja syvätkin ristiriidat yhteiskuntamme kehittämisen päämääristä ja keinoista. Ne olivat vain jääneet sodan aikana tärkeämmän asian alle. Emme saa unohtaa, että yhteiskunnalliset erimielisyydet ovat toimivan demokratian tärkeä tunnusmerkki.

3. Niin vastaansanomattoman selvä ja vaikuttava kuin Talvisodan yhteishenki oli, se ei syntynyt hetkessä eikä voi siten yksin selittää sodan kulkua. Kun ajatellaan Talvisodan alkua, on muistettava, että itsenäisyytemme oli kestänyt vain kaksikymmentäyksi vuotta. Nykyaikaan siirrettynä se olisi aikaa 1990-luvun alusta tähän päivään. Itsenäisyytemme kahden ensimmäisen vuosikymmenen vuoden aikana tapahtui maassamme erittäin mittava yhteiskunnallinen, taloudellinen ja muu kehitys. Kun kansojen sisäisten välienselvittelyjen seurauksena on yleensä voittaneen osapuolen diktatuuri ja vastustajan sorto, meillä sen sijaan Vapaussotaa seuranneissa vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousi hävinnyttä osapuolta tukenut puolue ja muutamaa vuotta myöhemmin se oli jo hallituksessa. Ensimmäiset sodan jälkeiset hallituksemme tunnustivatkin pahimmat sosiaaliset epäkohdat ja pyrkivät niitä voimakkaasti pienentämään. Lukumääräisesti suurelle maattomalle maaseutuväestölle ns torpparivapautus merkitsi mahdollisuutta juurtua isäntänä omaan maahan ja ansaita siitä elanto. Yleisen oppivelvollisuuden säätäminen merkitsi kaikille kansankerroksille mahdollisuutta opilliseen sivistykseen ja kansaneläkejärjestelmän luominen merkitsi puolestaan aivan uutta ja ratkaisevaa vanhuudenturvaa kaikille. Nopeasti kehittyvän taloudellisen vaurauden ohella mainitut uudistukset aikaansaivat sen, että vähäosaisimmatkin kansanosat alkoivat tuntea kotimaansa ainakin elämisen, elleivät vielä puolustamisen arvoiseksi. Huomionarvoinen yhteiskuntaamme eheyttävä tekijä löytyy myös siitä, että meillä ryhdyttiin alusta alkaen toteuttamaan yleistä asevelvollisuutta. Yhteinen tasa-arvoinen kokemus sotilaan elämän ihanuudesta ja kurjuudesta loi kestävää ruotu- ja kämppäkaveruutta yli kaikkien yhteiskunnallisten rajojen. Merkitystä oli myös sillä, että sotilailta kiellettiin lailla osallistuminen puoluepolitiikkaan, samoin kuin sillä, että meillä mahdollistettiin alusta alkaen vakavista omantunnon syistä sekä aseeton palvelu että siviilipalvelu. Nekin edistivät omalta osaltaan yhteiskunnallisen ilmapiirin tasoittumista ja edesauttoivat osaltaan valkoisesta armeijasta muodostetun puolustuslaitoksen hyväksymistä. Kansamme sielua jäytivät kuitenkin puolin ja toisin kipeänä sodan ja sen jälkiselvittelyjen aiheuttamat synkät tunnot. Vaikka mm vuoden 1918 muistojen pehmentämiseksi jo varsin varhaisessa vaiheessa säädettiin armahduslait ja vaikka valtiomiehemme Mannerheimia myöten olivat vuosien ajan puhuneet menneitten unohtamisesta ja kansallisen yhtenäisyyden välttämättömyydestä, niin vasta vuonna 1938 sosialidemokraattien kokouksessa oltiin julkisesti valmiita unohtamaan katkeruus sisällissodan henkilöitymää – kenraali Mannerheimia kohtaan. Se oli tapahtuneen kehityksen ohella eräs merkittävä Talvisodan yksimielisyyttä pohjustava poliittinen teko. Samaan suuntaan vaikutti myös Talvisodan alussa solmittu ns tammikuun kihlaus, jossa tunnustettiin järjestäytyneen työväestön tasavertainen neuvotteluoikeus.

Maamme sisäisen tilanteen rauhoittamisen ohella valtionjohtomme pyrki vahvistamaan ulkoista turvallisuuttamme. Useista hyvistä liittoutumis- ja puolueettomuuspyrkimyksistä huolimatta niissä epäonnistuttiin ja talvisotaan joutuessaan maamme oli yksin.

4. Yhteiskuntamme eheytymisen ohella Talvisodan menestystämme selittävä tärkeä tekijä löytyy puolustuksemme nopeasta rakentamisesta. Se oli suurimmaksi osaksi Saksassa koulutettujen jääkäreidemme työn tulosta. Vaikka kukaan heistä ei ollut saanut Saksassa joukkueenjohtajakoulutusta korkeampaa oppia, johtavien jääkäreiden yleissivistys, sotakokemukset ja nopeasti toteutetut ulkomaiset jatko-opinnot auttoivat heitä omien asevoimiemme rakentamisessa. On aihetta palauttaa mieliin, että lähes yhdessä vuosikymmenessä meillä luotiin kolmen puolustushaaran ja kaikkien tarpeellisten aselajien organisaatio, perustettiin kaikki sotilasopetuslaitokset omaa Sotakorkeakoulua myöten, tutkittiin ja suunniteltiin olosuhteisiimme soveltuva sotataito ja kirjoitettiin sille ohjesäännöt, luotiin omaperäinen liikekannallepanojärjestelmä, aloitettiin kertausharjoitukset ja kunnostettiin haltuumme jäänyt venäläinen aseistus ja muu sotavarustus. Uuden sotavarustuksen hankkiminen sen sijaan jäi muiden taloudellisten tarpeiden varjoon. Muistettakoon kuitenkin, että oma teollisuutemme kykeni valmistamaan niinkin merkittäviä tuotteita kuin sukellusveneitä ja lentokoneita. Emme saa unohtaa myöskään sitä, että puolustusvoimiemme kehittämisen vahvana tukena olivat vapaaehtoiset Suojeluskunta- ja Lotta-Svärd -järjestöt. Vaikka juuri suojeluskunnat olivat suuri malka silloisen poliittisen vasemmistomme silmässä, vapaaehtoisuuden merkitystä puolustuskykymme vahvistajana ei voida kyllin painottaa. Kun Talvisodan alussa sosialidemokraattinen puolue kuitenkin salli jäsentensä liittymisen suojeluskuntiin, sekin edisti vielä osaltaan koko kansamme yhteisen puolustautumisen voimaa.

5. Talvisotamme menestystä selittävät myös sotilaalliset torjuntavoittomme, joita epätavallisen ankara pakkastalvi edesauttoi. Vaikka neuvostoarmeija oli lukumääräisesti ylivoimainen, sen koulutustaso oli heikko ja varustus puutteellinen kovan talven olosuhteisiin. Hitaat neuvostodivisioonat juuttuivat itärajamme harvoihin teihin ja altistuivat suuriin tappioihin johtaneisiin mottitaisteluihin. Kokonaisia divisioonia kohtasi täydellinen tuho. Omat joukkomme kykenivät liikkumaan nopeasti suksilla ja jopa lepäämään lämmitettävissä teltoissaan. Vaikka tykistömme poti suurta kranaattien puutetta, sen harva tuli oli kuitenkin erittäin tarkkaa. Joukkojemme johtajat olivat myös varsin hyvin koulutettuja. Erityisesti on mainittava reservin upseereiden ja aliupseereiden taito taistelijoita lähinnä olevina johtajina. Vaikka epäonnistuneita ja tappioita tuottaneita operaatioita tehtiin, menestyksellisillä torjuntataisteluillamme oli suuri merkitys sen aikavoiton hankkimisessa, jonka poliittinen johtomme välttämättä tarvitsi rauhanponnistelujensa tueksi. Toivoa herättänyt ulkomainen apu jäi lopulta varsin vähäiseksi. Jossakin määrin – varsinkin Ruotsista – saimme kuitenkin taloudellista apua. Myötätunnon ilmauksia saimme kyllä runsaasti.

6. Sotilaalliset menestykset vahvistivat luonnollisesti myös kotirintaman henkistä selkärankaa. Erityisesti naisten osuutta ja merkitystä on syytä tähdentää talvisodan menestystä ja henkeä selitettäessä. Kun sadattuhannet miehet olivat kutsuttuina reservin harjoituksiin jo syyskuusta 1939 alkaen, naiset useimmissa tapauksessa täyttivät heidän paikkansa maataloudessa, tehtaissa ja muilla työpaikoilla. Kun sotilaat tiesivät kotiasioiden edes jollakin lailla hoituvan, tieto vahvisti heidän henkistä kestävyyttään.

7. Vielä näin yli seitsemän vuosikymmenen jälkeenkin on aiheellista kysyä: Onko Talvisodalla ja sen kokemuksilla jotakin sanottava nykypolville? Empimättä on mielestäni vastattava myöntävästi, sillä sota ”kirkasti” monia pienelle kansallemme tärkeitä asioita. Ensimmäinen niistä on yhteiskunnan sisäisen toimivuuden ja kansalaisten yhteenkuuluvuuden merkitys. Ellei itsenäisyytemme kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana olisi kyetty edes jollakin lailla astumaan vuoden -18 sekä valkoisten että punaisten katkerien kokemusten yli, Talvisodan henkeä tuskin olisi syntynyt. Kysymys ei ollut vain menneitten anteeksiantamisesta tai unohtamisesta. Paljon tärkeämpää oli, että kansallemme syntyi kuva todellisista pyrkimyksistä kohti sellaista yhteiskuntaa, jonka arvot kansalaisten suuri enemmistö saattoi hyväksyä ja tunnustaa puolustamisen arvoisiksi.

Toinen Talvisodan viesti on se, että kokeakseen kiintymystä omaan maahansa, ihmisten on voitava kokea elävänsä taloudellisesti ja sosiaalisesti tyydyttävää elämää. Heidän on myös voitava tuntea itsensä hyödyllisiksi ja arvostetuiksi kansalaisiksi. Ne ovat tärkeä edellytys vaaran hetkellä tarvittavalle puolustustahdolle. Puolustustahto ei ole vain tunnepitoista isänmaallisuutta, vaan se vaatii kasvualustakseen järkiperäisiin tekijöihin rakentuvan käsityksen yksityisen ihmisen tarpeellisuudesta yhteiskuntansa jäsenenä. Tällaista puolustustahdon perustaa onnistuttiin maassamme ennen Talvisotaa rakentamaan.

Kolmas Talvisodan perintöviesti meille koskee ulkoisen turvallisuutemme rakentamista. Jo ennen sotaa valtionjohtomme ymmärsi, että pienen maan turvallisuus ei voi olla yksin aseissa. Itsenäisyyden suojaksi tarvitaan viisasta turvallisuuspolitiikkaa, joka mahdollisuuksien mukaan ennakolta estäisi maamme joutumisen hyökkäyksen kohteeksi. Niissä oloissa ei vain onnistuttu sen enempää liittoutumis- kuin puolueettomuuspyrkimyksissäkään. Viimeinen keino oli aseellinen taistelu.

Tätä päivää ajatellen, ennalta ehkäisevän turvallisuuspolitiikan tulisi jo syvän rauhan oloissa estää maamme liukuminen sellaiselle kansainvälisen politiikan ”harmaalle alueelle”, jota eurooppalainen viiteryhmämme ei tunne omakseen. Ennalta ehkäisevän turvallisuuspolitiikan tulisi myös ajoissa löytää kansalaismielipiteen tuki sellaisille poliittisille ratkaisuille, jotka varmistavat taloudellisen ja sotilaallisen avun saamisen tilanteissa, joissa kaikista ponnisteluistamme huolimatta joudumme sotilaallisesti uhatuksi tai suorastaan aseellisen agression kohteeksi. Selvin – mutta ei helppo – ratkaisu olisi etsiä ja löytää poliittinen tie kohti sitä sotilaallista liittoutumista johon yli 90% Euroopan Unionin jäsenmaiden kansalaisista kuuluu.

Mutta Talvisodan viesti nykypäivälle koskee myös kansallisen puolustuksemme pitämistä toimintakykyisenä ja suorituskyvyltään uskottavana. Uskottava puolustus vahvistaa sotilaallisten konfliktien ennalta ehkäisyä ja mahdollistaa lopulta vaaran hetkellä sitkeän vastarinnan, mutta se ja vain se mahdollistaa tarvittaessa myös ulkomaisen avun vastaanottamisen omilla ehdoillamme. Liittoutuneenakaan emme voi vastaanottaa elintärkeiden kansallisten etujemme vastaista sotilaallista apua.

8. Ja lopuksi: Pienen kansan henkiinjäämistaistelussa voidaan tulevaisuudessakin menestyä vain, jos sen kaikki jäsenet ja koko yhteiskunta ponnistavat yhdessä voimansa oikeaksi kokemansa päämäärän hyväksi. Talvisodan henki oli jokaisen suomalaisen ja kaikkien suomalaisten yhteisen hengen voiman väkevä ilmaus. Sen tähden Talvisodan perintö on meille säilyttämisen ja vaalimisen arvoinen sukupolvesta sukupolveen.

Jaakko Valtanen
Kenraali

Peitsa Mikolan 100-vuotisjuhla 14.10. 2015

ALOITUSSANAT

Tänään julkistettava kirja ”Vuosisadan metsäbiologi” esittelee professori Peitsa Mikolan työtä ja hänen edustamiensa tieteenalojen taustaa, kehitystä ja uusimpia virtauksia. – Juhlakirja käsittää 237 sivua, siinä on 17 lukua ja niissä yhteensä 26 kirjoittajaa. Voitteko kirjan kirjoittajat ystävällisesti nousta salissa seisomaan, jotta saan toimituskunnan puolesta osoittaa teille kiitoksen? Kiitos arvokkaasta työstänne. Kiitos myös päätoimittaja Stig-Olof Londenille, kirjan toimituskunnalle, nimettöminä toimineille ennakkotarkastajille sekä Jenna Kotilehdolle, jonka kanssa yhdessä toimitimme kirjan. Jenna Kotilehto vastasi kirjan taitosta ja ulkoasusta. Suomen Tiedeseuran tuki tälle hankkeelle on ollut ensiarvoisen tärkeää ja arvokasta, mistä lämpimästi kiitän. Kirjasta on otettu 400 kappaleen painos ja se on vapaassa myynnissä huomisesta Mikolan syntymäpäivästä lukien.

Juhlakirja sisältää myös Peitsa Mikolan julkaisuluettelon. Sen ensimmäinen nimike on vuodelta 1937 ja viimeisin vuodelta 2011. Edellä jo mainittujen tahojen lisäksi tätä juhlatilaisuutta ovat tukeneet Metsämuseo Lusto, Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Metsätieteellinen Seura, Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitos, Luonnonvarakeskus ja Keskisuomalainen Osakunta.

Professori Peitsa Mikolan ammatilliset ansiot voimme jaotella kolmeen osa-alueeseen: Hänen varsinaiseen tieteelliseen tuotantoonsa metsäbiologian alalla, hänen saavutuksiinsa luonnonsuojelun, metsien moninaiskäytön ja Suomen metsänhoidon kehittämiseksi, ja hänen toimintaansa Suomen kansainvälistämisen puolesta metsätieteessä ja metsätaloudessa. Tulokset puhuvat puolestaan, kuten kirjan monitieteiset ja tieteidenväliset artikkelit kertovat.

Allt som hänt i det självständiga Finland har hänt under Peitsa Mikolas livstid. Händelserna var speciellt tillspetsade under de tre första decennierna: Inbördeskriget, livsmedelskrisen under 1918, spanska sjukan, Aunus-expeditionen, Mäntsäläupproret, den ekonomiska depressionen på 1930-talet, ytterligare tre krig – vinterkriget, fortsättningskriget och Lapplands krig – och därefter krigsansvarighetsrättegången här i Ständerhuset. Senare har det varit betydligt lugnare under de stora åldersklassernas livstid och för oss, ännu yngre.

Hyvin etäiseltä tuntuu tämäkin ote pääjohtaja A.K. Cajanderin kiertokirjeestä metsähallituksen virkamiehille 9. heinäkuuta 1918. Kiertokirjeen otsikko kuuluu ”Epäkohdista pettupuiden otossa”. Tässä siitä lainaus: ”Metsähallituksen tietoon on tullut joukko epäkohtia ja väärinkäytöksiä pettupuiden otossa: On luvattomasti kaadettu puita, ilmaiseksi saatua pettua on luvattomasti myyty muille, pettua on käytetty eläinruoaksi, metsähoitajaa on koetettu saada leimaamaan enemmän puita kuin metsätalouden kestävyys taikka metsänhoito sallii, eräät elintarvikelautakunnat ovat vaatineet kymmeniätuhansia kiloja pettujauhoja kuntalaisille tasan jaettavaksi ilman että yksityismetsänomistajat ovat tuskin ensinkään pettupuita metsistään luovuttaneet, pettupuita on suuressa määrin anottu sellaisissakin kunnissa missä tarve ilmeisesti on sangen pieni, j.n.e.”. Kirjeen lopuksi Cajander käskee lähettämään täsmälliset tiedot pettupuiden otosta ja tekemään ehdotuksia epäkohtien korjaamiseksi. Nykyiset metsäkiistat ja nykyiset taloudelliset vaikeutemme asettuvat mittasuhteisiin, kun vertaamme niitä noihin tapahtumiin Peitsa Mikolan ensimmäisinä elinvuosina. Keskuudessamme Suomessa on enää hyvin vähän muita ihmisiä, jotka ovat Peitsa Mikolan tavoin henkilökohtaisesti tavanneet tässä siteeratun Aimo Kaarlo Cajanderin.

Tieteenalojen välinen vuoropuhelu käytännön kysymysten äärellä, mitä kirjassa tavoittelemme, ei välttämättä merkitse asioiden pintapuolista tarkastelua vaan voi onnistuessaan olla hedelmällistä. Kurt Lewinin tunnettu sitaatti sopii luonnehtimaan myös Peitsa Mikolan metsäbiologian perusteisiin suuntautunutta tieteellistä toimintaa: ”There is nothing as practical as a good theory”. Viime vuonna ilmestyi dosentti Touko Perkon kirjoittama elämäkerta A.I. Virtasesta, jonka Nobel-palkinnosta tulee pian kuluneeksi 70 vuotta. Perko kuvaa Virtasen käsitystä tutkimuksen ja käytännön elämän suhteesta ja kirjoittaa seuraavasti: ”Niin kotimaassa kuin ulkomaillakin herätti 1920-luvulla ihmetystä se, että voinvientiliikkeen laboratorio keskittyi tutkimaan biokemian tieteellisiä kysymyksiä eikä rajoittunut vain maitotalouden ongelmiin. Osuusmeijerikenttä puolestaan kyseli, oliko se Valion rahojen väärinkäyttöä. Virtasella oli ihmettelijöille vastaus. Hän katsoi myös maitotalouden hyötyvän yleisestä teoreettisesta tutkimuksesta, koska se ”tavallisesti kulki sovellettujen alojen edellä ja koska etevimmät tutkijat työskentelivät yleensä teoreettisten kysymysten parissa”. Kun sitten laboratorio tuotti 1920-luvun jälkipuoliskolla isot keksintönsä ja laboratorion kuluille alkoi löytyä katetta, ihmettelykin loppui.” Mikrobiologian professori Unto Vartiovaara oli A.I. Virtasen oppilas ja varmaankin välitti tätä Virtasen näkemystä omille opiskelijoilleen kuten Peitsa Mikolalle.

Tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu on ollut Peitsa Mikolan toimialalla vilkasta ja menestyksellistä. Mikolan henkilökohtainen panos on ollut erityisen arvokas maamme kansallispuistoverkon kehittämiseksi. Luonnonsuojelutyö oli joidenkin harvojen avainhenkilöiden varassa silloin, kun julkista ympäristöhallintoa ei vielä ollut. Kun Suomen Luonnonsuojeluyhdistys (myöhemmin Luonnonsuojeluliitto) perustettiin täällä Säätytalossa 27. toukokuuta 1938, Peitsa Mikola ei osallistunut kokoukseen, koska hän oli maastotöissä. Mikola kuitenkin valmisteli kokousta ja hänet hyväksyttiin yhdistyksen perustajajäseneksi. Rauno Ruuhijärvi kuvaa Peitsa Mikolan panoksen luonnonsuojelun puolesta juhlakirjan päätösartikkelissa.

Metsien elinvoima ja puiden kasvu perustuvat metsäekosysteemin ominaisuuksiin, maaperän toimintaan sekä puiden ja sienijuurten eli mykorritsojen symbioosiin. Maaperäbiologia oli Mikolan tutkimusten tärkeä, joskaan ei ainoa aihepiiri. Mikolan työlle on etevää jälkikasvua tässäkin salissa. Nyt syyskuussa Erkki Mikolan avustuksella loimme Peitsa Mikolalle Google Scholar profiilin. Sillä tarkoitetaan avointa ja automaattisesti päivittyvää kirjanpitoa siitä, miten paljon tukijan julkaisuja käytetään ja miten niihin kirjallisuudessa viitataan. Peitsa Mikolan profiilissa on yli 2000 merkintää, mikä on korkea luku. Viittausprofiili osoittaa erityisiä ansioita, kun otamme huomioon, että hän jäi virastaan eläkkeelle kauan ennen internetin aikaa 1978. Emme ole ehtineet järjestelmällisesti siirtää Mikolan kirjoituksia elektronisiin kirjastotietokantoihin.

Suomen metsiin on karttunut 800 miljoonaa kuutiometriä lisää puuta sen jälkeen, kun Peitsa Mikola suoritti tohtorintutkintonsa metsätieteissä. Tuona aikana metsiimme on esimerkiksi istutettu nelisen miljardia puuta. Tämä on antanut edellytykset parantaa puiden geneettisiä ominaisuuksia, kuten juhlakirjassa kirjoitetaan. Karttuneiden puuvarojen myötä syntyneen uuden kansallisomaisuuden arvo on kantorahassa mitaten 20-30 miljardia euroa. Todellinen merkitys on vieläkin suurempi, sillä runsaat puuvarat antavat vapauden harkita, mitä haluamme metsillämme tehdä. Metsä elättää suomalaisia monin eri tavoin. Otetaan esimerkki: Valtiovalta pystyy rahoittamaan Suomen yliopistolaitoksen niillä tuloillaan, mitä se kerää metsäalan veronmaksajilta. Metsäalan ja biotalouden menestys on perustunut tieteeseen, kyvykkyyteen, innovaatioihin, osaamiseen ja yhteistoimintaan. Paljon on tarvittu myös kansainvälisiä yhteyksiä.

Mikola sai kipinän kansainväliseen yhteistoimintaan jo ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltaan. Se oli Jyväskylän lyseon luokkaretki ensin höyrylaivalla Jyväskylästä Lahteen, sitten junalla Lahdesta Loviisaan ja sieltä laivalla Eesti Vabariikin pääkaupunkiin Tallinnaan.

Peitsa Mikola on nuoresta pitäen edustanut avarakatseista ja kokonaisvaltaista metsänäkemystä. Sotien jälkeen Mikola oli metsätieteissä ensimmäisiä, joka omaksui englanninkielen vaivattoman ammattikäytön ja nykyaikaisen tieteellisen julkaisukäytännön. Mikolan monipuolisille kyvyille oli suurta kysyntää sekä tutkimus- että kehitysyhteistyössä. Mikola sekä opetti että kehitti aktiivisesti yliopistoa. Ilman Mikolan toimintaa omaa oppituoliani Helsingin yliopistossa ei välttämättä olisi olemassa. Mikola nimittäin toi Yhdysvaltojen matkoiltaan ajatuksen, että ympäristönsuojelussa tarvitaan ympäristötiedettä samalla tavoin kuin terveydenhuollossa tarvitaan lääketiedettä.

Kirjassa esittelemme Mikolan työn asemaa ja merkitystä eri tieteenalojen näkökulmista. Työn tahdoimme valmiiksi professori Mikolan merkkipäivään mennessä. Kireän aikataulun takia emme voineet odottaa kaikkia kirjoituksia, mitä kirjaan oli ehdolla. Toivon ymmärtämystä niiltä tutkijoilta, jotka mielellään olisivat jättäneet kirjoituksen, mutta olivat sitoutuneet muihin työtehtäviin. Pajatsoa siis emme vielä tyhjentäneet, vaan tilaa ja tarvetta vielä on Peitsa Mikolan aikakauden ja hänen toimintansa myöhemmillekin arvioinneille.

Tällä juhlakirjalla onnittelemme lämpimästi Peitsa Mikolaa hänen merkkipäivänsä johdosta.

Pekka Kauppi
14.10.2015

Jaakko Valtanen

Jaakko Valtanen (s. 9. helmikuuta 1925 Hämeenlinna) on suomalainen rannikkotykistön upseeri ja sotilas, joka toimi Puolustusvoimain komentajana 12. lokakuuta 1983 – 28. helmikuuta 1990. Sotilasarvoltaan hän on kenraali.

Valtasen toimiessa komentajana suomalaiset pääsivät tärkeisiin tehtäviin rauhanturvaajina Lähi-idässä ja tarkkailijoina Afganistanissa. Kotimaassa hänen komentajakaudellan ryhdyttiin puhumaan kriisinhallinnasta. Pääkaupungin ja Etelä-Suomen puolustusta vahvistettiin.

Tapahtumat